Sunnuntaina 19.1. Ninan toko. Oltiin tällä kertaa Uraputkessa. Ostin Chilin paikan Jokulle. Koska olin maininnut kaipaavani ihmishäiriötä, Hanna oli ottanut poikansa mukaan, mikä oli ihan mahtavaa, kun häiriöihminen "ei kuulunut ryhmään". Jokuhan on tosi tarkka siitä, kuka kuuluu meidän ryhmään ja lähtökohtaisesti haukkuu kaikki muut. Nyt päästiin harjoittelemaan sitä, että me oltiin jo valmiiksi hallissa, kun muut tuli sisään, ja sain Jokun pysymään 100 % treenifokuksessa, yhtään ei lipsahtanut vahtiminen päälle! Seuraavaksi me treenattiin väkijoukossa kulkemista eli muut hiihtelivät hallissa ympäriinsä ja me tehtiin Jokun kanssa "tässä-seuraamista" namin kanssa. Tää oli kanssa ihan mahtava harjoitus, koska aluksi Jokun häntä nousi pari kertaa hetkellisesti, kun se bongasi ihmisten joukosta Hannan pojan, mutta sen isompia reaktioita ei tullut. Koko ajan pysyi seuraamisessa ja iloisena tekemässä. 😍 eikä lopuksi enää reagoinut, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Sen jälkeen Joku sai vielä tehdä tokohommia ilman häiriöitä. Tehtiin ainakin alo-hyppy, ruutu+kutsu, luoksari ja nouto. Ruudusta kutsu olikin uusi temppu. Huomionarvoista luoksarissa ja hypyssä oli se, että luoksarissa autoin Jokun sivulle ihan namilla, hypyssä vain ihan minimaalisella käsiavulla. Ei se tarvii namikättä tuossa!! Ihan hienosti tulee sivulle vain pienellä ohjauksella.
Just teki ensin kiertoa ihmishäiriöllä. Tehtiin kohti väliaitaa ihmisten roikkuessa siinä aidalla ihan kuin kokeessakin. Eka toisto oli todella mielenkiintoinen: Just lähti epämääräisesti kiemurrellen ja aattelin jo, että se vaihtaa johonkin muuhun aktiviteettiin, esim. tiiliseinälle. Mutta ei! Lopulta se kuitenkin sisuuntui ja kävi kiertämässä, mistä tietysti välittömästi jessasin ja palkkasin vauhdikkaasti. Otettiin vielä 2 toistoa aina ihmisten paikkaa sekä lähetyspaikkaa vaihdellen ja nää Just teki todella itsevarmasti ja määrätietoisesti 😍
Toisena juttuna hyppynoutoa. Oltiin välitauolla Hannan kanssa harjoiteltu kapulan heittämistä, mikä oli onnistunut vaihtelevalla menestyksellä. Nina myös kehotti kiinnittämään huomiota, miten päin koira ottaa kapulan suuhun ja kumpaan suuntaan kääntyy. Tuon perusteella sitten pitäisi katsoa, mihin kohtaan estettä asettuu lähtöpaikalle ja mihin kohtaan tähtää kapulan. Mä en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta kun heitin kapulan, se lensi luontevasti sellaiseen paikkaan, että kun Just nappasi sen oikealle kääntyen, oli suoralla linjalla esteeseen nähden. Eli olen alitajuisesti kuitenkin tiedostanut tämän!
Viimeisenä käskyjen ottamista ilman kontaktia eli jos Just sattumoisin pudottaa kontaktin juuri, kun olen sanomassa käskysanaa, niin se suorittaisi tehtävän kuitenkin. Tehtiin maahan-menolla ja seuraamaan lähtemisellä. Hanna ramppasi ovesta ulos ja sisään, Nina liikkuroi. Onnistumisprosentti taisi olla 100 😍 Toistojen myötä Just myös lakkasi reagoimasta ovihäiriöön eikä vahingossakaan pudottanut kontaktia. Ai että, tällaista sen kanssa olisi pitänyt treenata viimeiset 10 vuotta!! Aivan loistavat treenit molemmille koirille!
Lauantaina 25.1. seuran järjestämä gamblers-koulutus Jokun kanssa. Maija oli tosi hienosti rakentanut illan ohjelman. Ensin oli teoriaosuus Uraputkessa. Joku sai olla mun vieressä häkissä. Ihan mukavasti ymmärsin gamblersin säännöt ja kuviot. Sitten päästiin Agitokolaan treenaamaan. Radassa piti olla kohdassa B putki, mutta yksi putki olikin käyttökiellossa, joten vaihdettiin siihen rengas, mikä aiheutti vähän hankaluuksia ratasuunnittelussa.
No, sitten alkoi vastoinkäymiset. Tehtiin tokana, Joku odotti lenkin jälkeen hallin isossa häkissä ihan niin kuin aina ennenkin. Otin sen sieltä ulos ja tehtiin häkkialueella lämppätemppuja. En ole ihan varma, missä kohtaa tarkalleen, mutta yhtäkkiä Joku hiippaili ulko-ovelle ahdistuneen näköisenä. Mä tietysti säikähdin, kun viimeksi tällaista on käynyt n. 4 vuotta sitten. Yhtenä muuttujana oli pilli, jota meidän treeneissä ei ole yleensä käytetty, ja rupesin epäilemään, pelkäsikö Joku sitä ääntä. Siispä me poistuttiin pihalle ja jatkettiin temppuilua siellä. Jokulla oli ihan pakoreaktio päällä, se ois jatkanut saman tien matkaa metsään. Jäin kuitenkin siihen parkkikselle pelaamaan sen kanssa ja sainkin sitä paremmalle mielelle.
Kun meidän vuoro tuli, sanoin, että ei käytetä pilliä varmuuden vuoksi. Joku tuli halliin nihkeästi mutta kentän puolelle sitten paremmalla ilmeellä. Ei halunnut leikkiä sukkapallolla, mutta namit ja namipallo kelpasi. Juoksutin sitä ensin vähän, että rentoutui ja sitten tehtiin rataa mahdollisimman vauhdikkaasti ja iloisesti. Ihan ei ollut sellainen raketti kuin yleensä ekalla vedolla, mutta ihan ok kuitenkin liikkui. Rata meni muuten ihan hyvin, mutta minigamble ei onnistunut millään yrityksellä, kun Joku tuli mustien neliöiden kolmosen joka kerta inninä viivan takaa ohjattuna. Mikä on sinänsä mielenkiintoista, kun innithän ei oo sille mitenkään vahva ohjaus. Jokeri saatiin ja loppugamble viivan takaa onnistui.
Sitten tauko, joka vietettiin taas pihalla. Toisella kierroksella Joku oli vähän enemmän oma itsensä ja leikki hyvin Justin Suomi-pallolla. Totesin, että ei yritetäkään minigamblea vaan juostaan vaan vauhdikasta rataa, että Jokulla olisi mahdollisimman hyvä ja rento mieli. Onnistuttiinkin siinä hyvin. Onneksi oltiin Hannan kyydillä ja saatiin paluumatkalla ruotia Jokun ja Hulan paskoja treenejä ja mahdollisia syitä niihin.
Pillin äänen pelkääminenkin on yksi mahdollisuus. Vaikka Joku ei yleensä pelkää mitään ääniä, kuten raketteja tai paukkuja, on mahdollista, että pillin ääni jotenkin sattuu sitä korviin (kynnet liitutauluun -efekti). Mähän jossain vaiheessa yritin opettaa sille luoksetuloa pillillä mutta en saanut sille palkkaamisesta huolimatta mitään positiivista mielleyhtymää pilliin, lähinnä päinvastoin. Mietittiin myös sitä, olisiko pasmat voineet mennä niin pahasti sekaisin, kun ei ollut meidän turvalliset torstaitreenit rutiineineen, ja ohjaajilla oli niin paljon uuden oppimista ja muistamista.
Eniten tietysti ahdisti se, että Joku olisi ollut kipeä ja saanut huonoja fiiliksiä halliin ja treeneihin. Näin viikkoa myöhemmin voin onneksi todeta, että ei tullut mitään pahaa muistoa, vaan Joku oli ihan normaali taas seuraavan viikon treeneissä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu koira, olisin sanonut, että tänään ei treenata, nyt on ongelma. Mutta koska meidän Joku on kaikista omituisista otuksista kaikkein omituisin, se yleensä "paranee", kun pääsee juoksemaan. Joten niin raskaalta ja pelottavalta kuin se tuntuikin, treenaaminen tuossa tilanteessa oli ehkä kuitenkin oikea vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti