Ihana rotujärjestömme Lappalaiskoirat ry järjesti taas mahtavan koulutusviikonlopun. Tällä kertaa teemana oli koiran tunnetilat treenatessa ja kouluttajana oli Jari Kantoluoto. Oli oikein innostunut ja eläytyvä kouluttaja, joskin kellonkäyttö ei oikein ollut vahva puoli, koska treeniaika ei tainnut jakautua ihan tasaisesti koulutettavien kesken. Kantoluoto panosti paljon siihen, että mielenkiintoinen ohjaaja ja treenit luovat keskittyneen ja kiinnostuneen koiran. Esimerkiksi kontaktitreenissä ei tehty vain staattista ohjaajan tuijotusta ja kädessä olevista nameista luopumista, vaan kontaktin väliin otettiin haasteita, fyysisiä temppuja, esim. pyörähdys, maahanmeno ja peruutus. Palkka ei kuitenkaan tullut suoraan näistä tempuista vaan kontaktista ja keskittymisestä tempun jälkeen. Tämä oli itselleni yksi lauantain suurimmista ahaa-elämyksistä, kun olen pitänyt kontaktitreeniä tylsänä ja yksitoikkoisena. Tavoitteena olisi, että koira tempun tehtyään katsoisi ohjaajaa kysyen: "Mitä kivaa seuraavaksi tehdään?" Ohjaajan ei tarvitse "vetää lavatansseja" saadakseen koiran kiinnostuksen, vaan monien koirien aktiivisuutta lisäsi hieman salaperäinen ohjaaja, joka kuiskaili ja piti jännitettä yllä. Tämä oli hauskaa katseltavaa! Ja tätähän voisi harrastaa esim. tokossa liikkeiden väleissä! Ylipäätään Kantoluoto korosti kaikenlaisten kaavojen rikkomista, että koira ei keskittyisi palkan odotukseen vaan olisi valmiina seuraavaan temppuun. Esim. pk-kokeen seuraamiskaavioon voi ujuttaa rallytemppuja ja rallyradan lähtökyltillä tehdä peruutuksen tai kiepin. Lisäksi puhuttiin paljon koiran turvallisuudentunteesta ja etäisyydestä, jolla koira vielä pystyy keskittymään häiriöistä (jännittävistä tai kiinnostavista) huolimatta.
Itse treenasin lauantaina Justin kanssa ja sunnuntaina Jokun kanssa, mikä oli loppupeleissä ihan hyvä ratkaisu. Justin kanssa suurin kysymys oli aiemmassa postauksessa mainitsemani "patenttiratkaisu" työvireen löytämiseen. Juuri ennen meitä tehnyt Ruoste-lapinkoira oli treenannut tuota kontakti-temppu-kontakti-palkka -ketjua ja kysyin ensin, pitäiskö meidänkin tehdä sitä. Kantoluoto halusi kuitenkin nähdä, miten yleensä teen ja palkkaan. Just tarjosi kivasti sivulletuloa naminheitosta, kun oltiin sitä just Caritan treeneissä aloitettu. Kantoluoto tykkäsi Justista, kun se osasi kouluttajan lempitemput eli kiepit ja peruutukset ja pelattiin niillä pyytämättäkin 😂 Kouluttaja seuruutti meitä eteen-taakse-eteen, ja siitä huomasi, että olen tainnut aina palkata heti peruutuksesta, koska siitä eteen lähdettäessä Just jätätti vähän. Eli siis Justin kanssa pitäisi tehdä tuota kontaktitreeniä vastaavaa liikkeessä, esim. rallyradalla temppu-seuruu-palkka eikä palkata heti tempusta. Siirrettiin myös vähän palkkausta eli palkkasin oikealla kädellä mutta vasemman taskun kohdalta.
Yksi iso ajatus oli se, että jos Just seuraa vähän huonosti/takana, niin mun pitäisi palkata sitä heti, kun se vähän tsemppaa ja parantaa, vaikka se ei vielä seuraisi täydellisesti. Eli kriteerinä on parantaminen, ei lopullinen suoritus. Tehtiin vielä sellaista, että heitin Justille namin taakse ja lähdin kävelemään eteenpäin palkaten, kun koira oli hyvällä paikalla. Jälkeenpäin tuli mieleen, että vilkaisin koiraa sen ollessa lähellä, vaikka paras palkkauskohta olisi varmaan se, kun tunnen sen olevan hyvässä paikassa ja fiiliksellä.
Tauon jälkeen mietittiin vielä sitä treenin aloitusvirittelyä. Kantoluoto ehdotti sellaista, että pyytäisin Justin maahan ja seisoisin itse hihnanmitan päässä katsoen muualle. Sitten siirtyisin n. metrin päähän ja kun koira näyttäisi palavan innosta päästä hommiin, pyytäisin sivulle ja palkkaisin. Tässä vaiheessa Just alkoi olla vähän väsynyt, kun lämpöäkin oli n. 25 astetta, mutta yritti kovasti näyttää aktiiviselta, minkä läähätykseltään kerkisi. Tähän lopetettiin ja tätä jatkan omissa treeneissä sitten.
Sunnuntaina oltiin SPL:n pikkuhallissa, joka oli tosi viileä. Jokulla oli valitettavasti huonompi päivä ja ilmeisesti pitkä autossa istuminen oli myös tehnyt pahaa, koska se pomputteli hallin pihalla ja hallissa sisällä teki ihmeellisen selänköyrityksen, joka kyllä näytti ihan kipuoireelta. Treenattiin kuitenkin ei-fyysisiä juttuja, että sinänsä ei päivän kunto haitannut, paitsi että itselle tuli tosi surullinen fiilis loppupäiväksi.
Olin laittanut ennakkotoiveisiin kaikkea lajitreeniin liittyvää, mutta lauantain jälkeen halusinkin treenata arkielämän haasteita. Kerroin, että kun Joku on tallilla kiinni, kun hoidan heppaa tai ratsastan, se alkaa helposti haukkua pihalle tulevia ihmisiä. Jos ehdin ennakoida, pysyy hiljaa, mutta aina en huomaa tai ehdi, jos olen karsinassa tai toisella puolella kenttää. Sitten mulla menee hermo ja huudan Jokulle ja sitten huudetaan yhdessä. En oikein tiedä, mikä sillä on tuossa motiivina, vahtivietti, huomionhaku vai stressi. Lopettaa kyllä, jos saa mennä moikkaamaan niitä ihmisiä, eli kohtaaminen toimii jonkinlaisena jännityksenpurkukanavana. Mutta potentiaalinen vaaratilanne se on, koska äkillinen haukkuminen saattaa säikäyttää etenkin tallin nuorempia hevosia.
Treenattiin sitä niin, että laitoin Jokun kiinni hallin seinään ja menin itse muutamien metrien päähän. Sisälle tuli ihminen ja kun Joku katsoi sitä mutta ei haukkunut, heitin sille namia sinne paikalle, samalla ihminen poistui takaisin ulos. Tämä sujui hyvin, joten lisättiin vaikeusastetta: ihminen teki jotain hullua. Edelleen ehdin palkata joka kerta, ennen kuin Joku alkoi haukkua, mutta kerran häntä alkoi nousta. Hetken päästä Kantoluoto kysyi, mikä Jokulle on tässä paras palkka. Arvasin vastauksen itsekin: se, että menen sen luokse. Eli siis jos menen sen luokse, palkkaan namilla ja jännittävä tyyppi menee pois, se on Jokulle triplapalkka. Tässä vaiheessa voi ruveta miettimään, kuinka paljon se on palkkautunut tähänastisista tositilanteista... Kantoluoto suositteli harjoittelemaan asiaa myös lavastetuissa tilanteissa eli esim. olen sopinut jonkun ajavan autolla parkkikselle ja kun Joku on hiljaa, tämä henkilö ajaa pois tulematta ulos autosta. Näissä tilanteissa korostuu ohjaajan tilanteenhallinta ja myös koira huomaa sen.
Sunnuntaiaamuna puhuttiin myös riistaviettisyydestä, kun Joku ei ollut ainoa nollasta sataan alle sekunnin kiihtyvä koira. Muistin taas asian, jota olen ennenkin miettinyt: Mulla on aina treeneissä paremmat namit kuin lenkillä. Jos Jokulle treenitilanne on itsessään helpompi ja motivoivampi, niin sillähän pitäisi olla lenkillä paremmat namit kuin treeneissä! Toki esim. metsälenkkien palkkauksessa on se haaste, että Joku palkkautuu ihan hyvin pari kilometriä mutta sitten alkaa kyllääntyä nameihin eikä riistahajuista luopuminen ole enää motivoivaa. Kurssilla puhuttiin, että jos koiralla flippaa yli, se pitäisi viedä pois tilanteesta. Tämähän on usein haastavaa, jos rusakoita on joka puolella tai tuoreet peuranhajut risteilee sinne tänne eikä niitä itse tietysti näe/haista. Tästä tuli mieleen, että riistasta luopumisesta ei tavallinen nami taida olla kovin hyvä palkka. Olen sen jälkeen testaillut, että paremmin toimii tosi monta namia, namipussin tarjoaminen ja kanatikku, jonka avulla koiran saa "talutettua" kauemmas kuumimmista hajuista. Toki näissä kaikissa on taas kyllääntymisvaara, että pidemmillä lenkeillä ei varmaan auta. Samat ajatukset koskee toki ratsastuskentän katsomossa haukkumiseenkin. Seuraavaksi kokeilen heittää Jokulle hiljaa malttamisesta kanatikun, jonka syömisessä kestää sen verran, että ihminen mahdollisesti ehtii tulla ja mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti